A little gloomy like the weather

Ranta-Tampellassa sunnuntai päivällä

Viimeiset pari päivää ovat olleet vähän hankalia. Tuntuu, että taivaan mukana myös oma pää jäi pilvien sekaan. 

Mun ahdistus on ollut aika suurta ja ajatus siitä, että tilanne on kestänyt oikeasti vasta muutaman päivän, vaikka tuntuu, että olisi mennyt jo ainakin viikko, on vähän huolestuttava. Jotenkin tuntuu, että omien mt-ongelmien kanssa ajantaju vain katoaa. Sitä tuntuu, että huonoa oloa olisi kestänyt niin paljon pidempään, kuin oikeasti on. Ja samoin taas, kun on taas hyvä olo - ne huonot ajat vain unohtaa. 

Olenkin huomannut, että terapian kanssa jotenkin ei ikinä tapaamisissa sitten muista, miten huono olo on ollut. Ellei mitään erityisen suurta ole tapahtunut. Sekin ahdistaa, tuntuu ettei saa otettua kaikkea hyötyä irti.  

Joka tapauksessa kaikista inhottavinta on nyt ollut, kun oma ahdistus on koskenut itselle tärkeää asiaa. Noh toisaalta, niinhän se aina. Mutta jotenkin tällä kertaa on ollut tosi inhottava kohde. Tiedän, että pitäisi pysyä vahvana ja antaa ahdistuksen tulla ja mennä, mutta välillä ei vain jaksaisi. Tekisi mieli vain luovuttaa siinä hetkessä ja antautua ikäville ajatuksille. 

Nukuin viime yönä melkein 12 tuntia ja silti väsyttää... Tänäänkin on siis aikainen nukkumaanmeno. 

Äsken yritin tehdä kouluhommia, mutta itsestäni johtumattomista syistä en pystynyt tekemään tehtävää, jonka olin ajatellut hoitaa pois alta. Muita en sitten kokenutkaan kykeväni tekemään. 

Sytytetyt kynttilät kuitenkin nostattavat tunnelmaa. Ja kirjoittaminen auttaa. Taisin myös löytää uuden opiskelumusiikki-soittolistan. 

Ja onhan tällä viikolla ollut paljon kivojakin tapahtumia. Tuntuu vain, että ne vähän ovat kadonneet aina iltaisin nousseiden pilvien alle. 

Ja tällä hetkellä, tätä kirjoittaessa, I feel fine. Tämäkin ahdistus tulee väistymään - en vaan enää haluaisi odottaa.