Henkisesti koditon
Okei, muutto... Aika rankkaa. Tässä onkin mennyt jo hetki siitä, kun viimeksi kirjoittelin tänne ja siinä ajassa olen kerennyt muuttaa, täyttää 19, aloittaa yliopiston, kokea hirveää koti-ikävää ja matkata junalla edes takaisin yhtä monta kertaa kuin Vilja Me Rosvoloissa.
Ottamani kuva tuntuu kuvaavan hyvin yksinäisyyden tunnetta ja sitä, kuinka tuntuu, että olisin ns. kesken matkaa johonkin päämäärään, joka ei vielä ole edes näkyvissä.
Vaikka olenkin kerennyt nyt varsinaisesti asua täällä Tampereella vasta noin kuukauden verran, tuntuu silti välillä siltä kuin olisin jättänyt Espoon jo ikuisuuksia sitten, tätä uutta kodiksi kutsuttavaa kaupunkia varten. Ehkä on vain tapahtunut niin paljon, että aikaa on tuntunut vierähtävän jo paljon enemmän. Kuitenkin tätä Espoo-Tampere väliä juostessani olen huomannut kuinka oikeastaan kumpikaan kaupunki ei tunnu täysin kodilta. Tänäänkin, taas kuin tiiliskivillä täytettyä, kassiani kantaessani rautatieasemalta "kotiani" päin mietin kuinka ei tännekkään päin tullessa tunnu siltä, että palaisin kotiin.
Olenkin ollut nyt viimeiset ajat sellaisessa tilanteessa, että tutut paikat ja ihmiset ovat Espoossa, mutta kuitenkin muu varsinainen "elämäni" on täällä Tampereella, minkä takia tuntuu kuin minulla ei olisi varsinaista kotia. Kun palaan Espooseen, ei enää tunnu, että olisin palaamassa kotiin, mutta ei niin käy täälläkään päässä. Kummastakin kaupungista puuttuu jotain tärkeää.
Tiedän, että varmasti ajan kanssa tänne Tampereelle muodostuu ystävien ja tuttujen tukiverkosto, jonka kautta tämä alkaa ehkä tuntumaan enemmän henkisestikin kodilta. Tuntuu kuitenkin, että siihen on vielä valovuosia aikaa. Toisaalta, kun vähän negatiivisempi puoleni pääsee ääneen, mietin onko tänne sellaisen tukiverkoston muodostuminen edes mahdollista, sillä eihän perheeni tule tänne koskaan muuttamaan. Siihen kysymykseen en oikeasti edes osaa vastata. En pysty kuvittelemaankaan millaista olisi muuttaa nuorena kokonaan uuteen maahan ja jättää vanhemmat ja muut rakkaat niin kauas. Joillekin tällaiset tilanteet varmasti tuntuvat vaikeammilta kuin toisille. Itse olen saanut huomata olevani tämän spectrumin toisessa ääripäässä.
Joidenkin mielestä olen ehkä vain liian takertunut abstrakteihin käsitteisiin ja heidän neuvonsa olisi vain elää ja olla miettimättä tällaisia asioita liikaa. Itse en kuitenkaan pysty siihen. Minulle on todella tärkeää tuntea kuuluvani johonkin, ja se tunne, mikä henkilön valtaa tämän kävellessä kotia päin on sellainen, jonka haluaisin jo kipeästi takaisin. Sen muodostumista ei kuitenkaan voi hoputtaa, vaikka sen kuinka toivoisinkin olevan mahdollista.
En tiedä auttoiko tämä postaus ketään, mutta toivottavasti joku ainakin pystyi samaistumaan (oikeastaan en tiedä onko se hyvä asia?). Kuitenkin haluan vihdoin saada taas julkaistua jotain, joten nyt kaksi päivää myöhemmin klo 23:13 päätän tämän julkaisun tähän ja menen nukkumaan. Kodissa, joka ei vielä ihan kodilta tunnu.
Iida
Kommentit
Lähetä kommentti