On the train - puut ja valopilkut ikkunoiden takana

Kesäkuun 29. päivä 

Junassa. Täällä istun juuri nyt. 

Ja kesä tuntuu taas menneen yhtä nopeasti ohi kuin puut vilisevät silmissä ikkunan takana ilta-auringossa. 

Silti on vielä viime lukuvuoden kouluhommiakin tekemättä ja tuntuu, että niille ei mitenkään tule riittämään aikaa. Aloitin nimittäin eräässä maakuntalehdessä työt nyt heinäkuun ajaksi. Nämä viimeiset kaksi päivää ovatkin olleet jännittävät, mutta myös raskaat. Uskon työn kuitenkin opettavan paljon journalistin työstä - sekä tietysti olen kiitollinen tästä mahdollisuudesta, joka eteeni yllättäen tupsahti. Tuntuu jotenkin kummalliselta, että minulle tarjottiin tätä paikkaa, vaikka maineeni ei niin sanotusti ollut todellakaan kiirinyt edelläni. 

On kuitenkin ihanaa päästä tekemään oman alan hommia jo näin varhaisessa vaiheessa opintoja. Tuntuu kuitenkin ahdistavalta ajatella, että tästä vuodesta lähtien meillä ei tule olemaan kunnolla vapaita kesiä. Tätä kai se aikuisena on, vaikka haluaisinkin panna sille rutiinille vastaan.

Tähän mennessä olen töissä vasta soitellut puheluita ja laitellut monen monia viestejä lyhyiden haastattelujen toivossa. Jännittävää tutustua tähänkin puoleen tässä työssä, vaikka täytyy myöntää, että se ei ole kyllä lempi osani tässä ammatissa. Onneksi se kirjoittaminenkin tulee sieltä, mutta vähän vain jälkijunassa. 

"Kesä tuntuu aina  

olevan ajatuksissa niin pitkä.

Toisia asioita pohdiskellen, poikaystäväni on nyt ollut armeijassa yli puolet palveluksestaan. Vielä on kuitenkin tulossa kaksi tai kolme pitkää kinkkua. Heillä kun ei vieläkään ole viikonloppulomat alkaneet, vaikka virallisesti niin onkin. Ei vain kuulemma ole aikaa. Toista päivää menossa kolmanneksi viimeisestä kinkusta. Vielä kolme viikkoa. 

Kesä tuntuu aina olevan ajatuksissa niin pitkä. Lopulta se kuitenkin hujahtaa ohi 12 lyhyessä viikossa. Päiviä tuntuu olevan aivan liikaa, mutta viikkoja taas liian vähän - mikä paradoksaali ongelma. 

Onneksi on vielä muutama niitä viikkojakin. (Tekemättömät kouluesseet kyllä kummittelevat mielen takaosissa, mutta kai väsään ne sitten jossain muutamassa päivässä, kuten aina.)

lokakuun 2. päivä

Junassa, täällähän minä taas. Puoli vuotta siinä meni, kun en kirjoittanut mitään. 

On tapahtunut paljon jo siitä, kun viimeksi kirjoitin tätä tekstiä: lopetin ensimmäisen kesätyöni journalistina, aloitin toisen opintovuoden, olin tutori sekä kävin kahden viikon saarihyppelyllä Kreikassa. Myös poikaystäväni on vihdoin päässyt intistä lopullisesti. 

Nyt toki on hieman eri tunnelma, ikkunan takana on pimeää ja puita ei näy. Vain yksittäiset valopilkut tuovat mustuuteen väriä. Olenkin jo tottunut siihen, että "ai kappas, sieltähän se ahdistus hiippailee takaisin, kun lähden takaisin Tampereelle ja taivas mustenee". Vaikka nyt olenkin jo tutustunut paremmin ihmisiin uudessa kotikaupungissani ja luonut pientä tukiverkostoa, en silti näköjään pääse eroon puristavasta tunteesta, joka aina iltalähtöjen aikaan tulee. 

Olen myös päässyt kirjoittamaan ensimmäiset julkaistut juttuni koulussa. :D Niitä voi lukea moreenimediasta.

Muuten alkusyksy on tuntunut menevän hujauksessa ohi, enkä oikein ole päässyt opiskeluihin kiinni. Ja ainiin, olihan minulla myös korona... Aivot ei oikein ole toimineet sen jälkeen, olen ollut todella hajamielinen ja unohtanut sovittuja asioita. Noh, ehkä se tästä lähtee taas kohta. 

Palaillaan :)

Iida